mistä löytää? tästä löytää!

Historia

Viinaa meren takaa

Käsmun kauniissa ja pienessä kalastajakylässä Suomenlahden rannalla on komeita taloja, jotka kaikki ovat samalta aikakaudelta.

Viron rannikon kalastajakylissä 1920-luku oli outoa aikaa. Verkot olivat samat, kalansaaliit olivat samat ja kalan hintakin oli suunnilleen sama kuin ennen, mutta silti vaurastumista oli vaikea välttää. Rakennettiin joka kylään komeita ”kapteenin taloja”, hankittiin moottoriveneitä ja jopa autoja. Rahaa oli ja sitä meni. 

Suomen kieltolain vuodet 1919—1934 olivat erityisesti Viron rannikkokylille ne ”kultaiset vuodet”. Viinalla oli vankka kysyntä Suomessa ja rannikon väki oli itsestään selvästi ongelmaa ratkaisemassa. 

Kieltolain aikana salakuljettajia oli oikeastaan neljänlaisia. Oli ulkomaalaisia laivoja, jotka toimivat uivina pirtutukkuina juuri Suomen aluevesirajan ulkopuolella. Viinan rantaan veivät suomalaiset ammattisalakuljettajat pikaveneillään. Parhaimmillaan salakuljettajien pikaveneessä saattoi olla kolme Junkersin lentokoneen moottoria, joissa polttoaineena käytettiin puhdasta pirtua, sillä se oli halvempaa kuin lentokonebensiini. Nopeutta tällaisilla pikakiitäjillä oli riittävästi. Rajavartioston vartioveneet näkivät lähinnä vain peräaallon. 

Toinen ryhmä oli ammattimaiset suursalakuljettajat, ”pirtukuninkaat”. Heissä oli niin virolaisia kuin suomalaisiakin. Pirtukuninkailla oli omat veneet ja autot sekä renkejä, jotka hoitivat käytännön hommat samaan aikaan kun päällikköporras edusti paremmissa ravintoloissa.

Kolmas ryhmä salakuljetuksessa olivat suomalaiset Suomenlahden saariston asukkaat. Saaristolaiset kävivät veneillään heimoveljien rannassa ja toivat tullessaan pirtua. Neljäs ryhmä oli sitten virolaisten rannikkokylien asukkaat. He hyötyivät kieltolaista joko myymällä pirtua suomalaisille kalastajille tai viemällä sitä itse yli Suomenlahden.

Reen jälki jäällä

Talvella rekiä liikkui Suomenlahden jäälakeuksilla. Aisakellot kilkkasivat, kun pirtulasteja vietiin rannalta rannalle. Tämä oli se salakuljetuksen muoto, joka kaikkein pisimpään jäi rannikon asukkaiden käsiin. Talviselle meren jäälle ei ollut tungosta.

Kaikkein tuottoisinta oli tukkukauppa. Pirtulitran hinta kolminkertaistui matkalla Danzigin viinatislaamosta Suomen aluevesirajalle. Se oli helppoa rahaa. Riitti kun vuokrasi sopivan laivan, lastasi sen pirtua täyteen, ankkuroi avomeren rajalle ja odotti ostajien pikaveneiden ilmestymistä. Tukkukauppiaat hankkivat myös ensimmäisen maailmansodan jälkeen ylijäämänä halvalla myynnissä olevia entisiä sota-aluksia. Torpedoveneet ja hävittäjät olivat suosittuja ja riittävän nopeita, sillä toisinaan viranomaiset hätyyttelivät jopa avomerellä. Ostipa yksi saksalainen kauppamies jopa sukellusveneen. Ei se enää sukeltanut, mutta tolkuttoman vaikea sukellusvenettä oli kaukaa nähdä. Pirtu-U-Boot toimikin ahtaalla Selkämerellä, jota yrittivät valvoa niin Suomen kuin Ruotsinkin viranomaiset. 

Helpon rahan haittapuolena olivat sitten kehnot kelit. Tukkukauppalaivojen jakeluverkoston yrittäjät saattoivat toimia vain pimeyden turvissa, varhain keväällä ja myöhään syksyllä. Valoisat kesäyöt olivat liian helppoja rajavartiostolle, silloin ei pirtuvenettä kannattanut ajaa. 

Kieltolaki

Alkoholinkäyttö on aina ollut Suomessa vähän ongelmallista ja ongelma päätettiin ratkaista kerralla vuonna 1919.

Aivan varmasti Suomessa 1910-luvun lopulla viinan kirot pistivät silmään aivan eri tavalla kuin ne olivat pistäneet vaikkapa 1910-luvun alussa. Suomalaisilla oli takanaan ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous ja Suomen oma sisällissodaksi kääntynyt vapaussota. Suomalainen yhteiskunta oli murroksen myllerryksessä ja se näkyi sekä kuului. Perinteiset arvot olivat koetuksella ja arvomaailman keikkuessa myös sosiaalinen kontrolli heikkeni. Suomessa juotiin näkyvämmin kuin aikaisemmin, ja varmasti myös enemmän. 

Ongelmaan puututtiin sillä kaikkein yksinkertaisimmalla keinolla, kiellolla. Yleisen mielipiteen tukea oli, sillä kukapa olisi halunnut vastustaa niin hyvää asiaa kuin on kansan raitistaminen. 

Tässä oli myös kieltolain tuhon siemen. Ihmiset eivät olleet huolissaan omasta alkoholinkäytöstään vaan tarkemmin määrittelemättömien “heikkojen yksilöiden” alkoholinkäytöstä. Laki säädettiin heikkojen suojaksi. Vahvat yksilöt olivat tavallaan moraalisesti oikeutetut rikkomaan lakia, sillä heidän suojakseen sitä ei oltu säädetty ja heitä kieltolaki ei siis oikeastaan koskenut. Hyvällä omallatunnolla saattoi siis kunnon kansalainen ottaa totinsa.

Kieltolain aikana viinaa sitten vasta juotiinkin, miljoonia litroja puhdasta pirtua vuodessa. Kansanäänestyksessä kieltolaki kumottiin vuonna 1931 ja 5.4. 1932 kello 10 (543210) avasivat valtion lailliset viinakaupat ovensa. 

Säännöstelty turistituonti 

Suomenlahden viinarallissa oli pitkä hiljaisuus. Vasta 1990-luvun alussa alkoi viinaralli uudestaan. Viro oli jo itsenäistynyt ja laivoja kulki yli Suomenlahden riittävästi. Suomen lain mukaan ulkomailta sai tuoda litran väkeviä tai kaksi litraa miedompia sekä olutta kaksi litraa. Matkakustannuksia laski mukavasti turistituonti, ahkera matkustaja saattoi kuvitella tekevänsä jopa voittoa. 

Oikeaa vauhtia viinaralliin tuli, kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi. Vuoden 1995 alusta piti tuontirajoja korjata ja oluen määrä nostettiin aikaisemmasta kahdesta 15 litraan. Myös ulkomaalaiset saivat tuoda matkustajapakkauksen alkoholia tullessaan maahan.

Alettiin tehdä päiväristeilyjä. Laivalla Tallinnaan, saman tien takaisin ja täysi lasti kantoon. Hintaero oli niin huima, että homma kannatti. Kannatti jopa niin hyvin, että 1990-luvun alun laivoilla näki suomalaisia ”muuleja” eli eläkeläisiä, jotka päiväristeilyä ja buffet-lounasta vastaan suostuivat käymään Tallinnassa ja tuomaan tullessaan kaljakärryllisen tavaraa.

Suomen puolelle syntyivät niin kutsutut ”Punaiset torit”, joilla itäja etelärajan takaa tulevat turistit myivät turistiviinojaan. Tämä oli hyvin paheksuttua toimintaa, mutta toisaalta se mahdollisti monelle virolaiselle ja venäläiselle sen kauan odotetun ulkomaanmatkan. Viinan myynnistä saatiin matkakassa. 

Kansalaisten terveyden varjelemiseksi seuraavana vuonna sääntöjä kiristettiin. Terveyttä varjeltiin siksi, ettei muunlainen alkoholinrajoitusperustelu oikein sopinut EU-lainsäädäntöön. Suojelulaki määräsi ettei turistiviinoja saa tuoda maahan, jos on ollut ulkomailla vähemmän kuin 20 tuntia. Ulkomaalainen puolestaan ei saa tuoda turistiviinoja Suomeen, jos on Suomessa vähemmän kuin 3 vuorokautta. Lentomatkustajia ei sääntö koskenut.

Syntyi uusi matkailutuote 22-tunnin Suomenlahden risteily. 20 tuntia piti olla aluevesien ulkopuolella, mistä johtui risteilyn pituus. Suomalaiset risteilivät ja kaljakärryt natisivat edelleen laivaterminaalien käytävillä. 

EU-Viro

Lopullisen niitin matkustajatuonnin rajoituksiin löi Viron liittyminen EU:n jäseneksi. EU:n perusidea on yhteinen markkina-alue ja tavaraa verotetaan vain yhdessä EU-maassa. Verotetun tavaran saa viedä rajan yli ilman tulleja.

Alkoholia saa siis vapaasti ostaa toisen EU-maan kaupasta ja viedä kotiinsa. Virostakin saa nyt vapaasti tuoda alkoholia ja lahden toisella puolellahan se on selvästi halvempaa kuin Suomessa. 

Euron tulo selvensi hintasuhdetta vielä paremmin. Kaiken lisäksi virolaiset kotisivut saavat näyttää internetissä myös väkevän alkoholin hintoja, siinä missä Alkon sivustoilla ei saa mainita edes merkkejä.

Alkoholiturismin määrän voi olettaa vain kasvavan, mikä muuttaa montaa asiaa. Esimerkiksi Suomen alkoholiveron korotuksille on katto, sillä hintojen korotukset kotimaassa lisäävät tuontia. Jo nykyisillä hintaerolla monen autoilevan turistin kannattaa huollattaa autonsa jouset Tallinnassa ennen kotimatkaa. Uusi aika tuo tullessaan uusia asioita.


The Baltic Guide

ANTTI SARASMO

Viro on vanha olutmaa

Virossa olutta on valmistettu yhtä kauan kuin on viljelty viljaa ja leivottu leipää.

Viron oluenpanon historia on määritetty lähes tuhannen vuoden taakse. Ensimmäinen kirjallinen muistiinpano Virossa valmistetusta mallasjuomasta on vuodelta 1284. Tuolloin Saarenmaan piispa Hermann vaati talonpoikia maksamaan veronsa oluena.

Saarenmaalaisista lähteistä on päätelty, että pohjoisgermaanit toivat oluen panemisen taidon Skandinavian kautta. Tätä tukee olutta tarkoittava sana õlu (myös õlut), joka muistuttaa skandinaavisten kielten sanaa öl.

Monet oluenvalmistukseen liittyvät termit, kuten õllevirre (vierre) ja humal (humala) tunnetaan vanhoissa germaanisissa kielissä. Keskiajalla olutta valmistettiin Virossa pääasiassa kaupungeissa ja kartanoiden panimoissa. Niiden omistajat olivat käytännössä kaikki saksalaisia.

Ikivanha juhlajuoma
Olut on ollut virolaisten juhlajuoma miespolvien ajan. Sitä pantiin ristiäisiä, häitä ja hautajaisia varten. Varsinkin häät olivat oikeat olutjuhlat. Olutta pirskoteltiin hääkulkueen päälle, ja morsiusparin tuli nauttia oluensa yhdessä.

Hääpäivän aamuna morsian käveli uuden kotinsa ympäri olutkannua ja leipää kantaen. Hän lorautti kannusta olutta jokaisen huoneen kynnykselle ja murenteli leivän kotieläimille navetan ja lehmien uhrilahjaksi eli kahjaksi.

Vielä 1950-luvulla Rannun talossa pidettyihin häihin ostettiin Valgan oluttehtaasta 104 koria olutta. Häät alkoivat sunnuntaina ja kestivät seuraavaan torstaihin. Häävieraiden ei annettu poistua ennen kuin kaikki viina ja olut oli juotu.

Jouluksi pantiin aina olutta. Jouluyönä ja uudenvuodenaattona kuolleiden henget toivotettiin tervetulleiksi oluen voimalla. Jouluoluesta osa säästettiin uutta vuotta varten. Yksi astia säilytettiin vielä loppiaiseksi, ja joskus toinen astia kynttiläpäiväksikin.

Saarenmaalla oli yleistä vielä 1900-luvun lopulla, että miehet kävivät taloissa juomassa pyhien oluet loppuun. Yleisesti tunnetaan sananparsi “Ei ole jõulu, kui ei ole jõuluõlu“. Yleisesti jouluna olutta juotiin siivosti, mutta loppiaisena olikin sitten meno parhaimmillaan.

Olutta kului myös juhannuksena, Peetrin, Paavalin, Mihklin ja Maarjan päivinä. Juhannusolutta säästettiin heinäajan virvoitusjuomaksi. Monet raskaat maatyöt tehtiin talkoina, ja talkooväen palkka maksettiin ruokana ja juomana.

Muinainen uhrilahja
Olutta kaadettiin maahisille, puille ja pellon jumalille. Saarenmaan Kahjamäellä on ollut tällainen uhrauspaikka. Saarenmaalaiset uhrasivat olutta vedenhengille, ja kalastajat kaatoivat olutta mereen tai rannalle sekä maihin palattua maaemolle. Hiidenmaalla oli tapana tuoda omat maltaat laivurille keväisin ennen rannalle menoa. Maltaista laivuri teki vahvan verkko- oluen, joka otettiin tynnyreineen kalanpyynnille mukaan. Setomaan kylissä olutuhri tarjottiin viljan ja oluen jumalalle, Pekolle, ja Vändrassa puolestaan Tõnnille. Lauisessa ja Keilassa liedelle kaadettiin tippa olutta, jotta ruoka olisi valmistunut paremmin. Viljanpuinnin aikana riiheen vietiin olutta erityisenä riihen kahjana, ja samalla rukoiltiin, ettei riihi olisi syttynyt tuleen.

Jõhvissa oli tapana vainajan hautaan laskemisen yhteydessä heittää olutta vainajan perään. Harju-Jaanissa kaadettiin ennen vainajan hautaan panoa kannullinen olutta oven eteen maahan karkottamaan pahoja henkiä.

Olut tuotiin seurueelle isossa tuopissa, joka laitettiin kiertämään. Jokainen ryyppäsi vuorollaan, ja kannu tyhjentyi seurueen voimin. Tuoppi olikin monen mielestä ainoa oikea oluen juomisastia. Saarenmaalaisten mielestä olutta ei pitänyt juoda lasista, koska silloin se meni liian nopeasti päähän. Kotioluen teko on ollut pohjana monelle teollisesti tänä päivänä valmistetulle oluelle, sillä monen nykyaikaisen Viron panimon juuret juontavat tavalla tai toisella vanhaan perinteeseen.

Vanha olutkaupunki Tartto
Tartossa oluella on ollut keskeinen merkitys kaupunkilaisten elämään vuosisatojen ajan. Jo keskiajalla saksalaisten kauppiaiden ja käsityöläisten asuintalojen yhteydessä olivat omat kotipanimot. Oluen myyntiin valmistaminen olikin pitkään piispojen ja kuninkaiden Suurkillan kauppiaille myöntämä etuoikeus.

Venäjän keisarivalta käski muodostaa panimoyhtiöt Tarttoon ja Pärnuun vuonna 1783. Oluen valmistus kiellettiin Tartossa kaikilta muilta. Niinpä panimoyhtiölle rakennettiin Emajoen rannalle oma rakennus. Siellä valmistettua olutta kuljetettiin kaupungin 30 krouviin.

Vuonna 1820 vahvistettiin Tarton oluenpanoa koskevat määräykset. Tallinnalainen Justus Reinhard Schramm aloitti uuden tehtaan rakentamisen. Panimo valmistui 1832, ja nuori johtaja keksi liikeideaksi pullotetun jääkellarioluen. Oluen lagerointia varten hän vuokrasi entisen ruutikellarin. 1800-luvun lopulla Tartossa toimi kuusi olutpanimoa. Schramminkin panimo sai uudet omistajat. Tehtaan nimeksi tuli Tivoli, jonka osti puolestaan 1600-luvun Ranskan hugenoteista polveutuneen Albert Le Coqin perustama brittiläinen A. Le Coq -perheyritys.

Neuvostoliiton romahdettua Viron valtio yksityisti RAS Tartu Õlletehas -yhtiön Magnum Konsuumer -osakeyhtiölle, joka osti myös Saarenmaan panimon. Uudet omistajat aloittivat yritysten modernisoinnin, kunnes myivät molemmat panimot suomalaiselle Olville. Olvi palautti Tarton panimolle A. Le Coqin nimen. Tallinna Sakun aluetta Tallinnassa on toiminut vuosisatain saatossa useita oluttehtaita, vaikka pääkaupunki oli lähes koko 1900-luvun ilman omaa panimoa. Kauppias Georg Wilhelm Pfaff pystytti 1832 Suur- ja Väike-Karja -katujen kulmille piharakennuksessa toimivan panimon. Laitos siirtyi välillä kadun toiselle puolelle, kun Pfaffin poikien haltuun siirtynyt yritys laajensi toimintaansa Väike-Karja ja Sauna -katujen kulmaan. Samalle paikalle rakennettiin myös mallastamo. Panimon toiminta loppui kuitenkin 1900-luvun alussa.

Sakun oluttehtaan perinteet ulottuvat 1800-luvun alkupuolelle. Tuolloin Sakun kartanon omisti kreivi Karl Friedrich Rehbinder, joka rakensi tislaamon ja panimon maatilalleen. Ensimmäinen kirjallinen maininta panimosta on vuodelta 1820, jolloin kartanon olutkeittiössä pantiin olutta.

Sakun läpimurtona voidaan pitää Kadriorgin puistossa kesällä 1875 järjestettyä maatalousnäyttelyä, jonka olutpaviljongissa tarjoiltu olut saavutti loistavan arvostelumenestyksen ja janoisen yleisön suosion. Sakun kartanon viereen perustettiin ajan oloon jopa jättimäinen höyrypanimo vuonna 1876. Suursijoitusten avulla panimosta tuli maakunnan tärkein teollisuuslaitos, joka 1800-luvun valloitti koko Harjumaan markkinat.

Oluttuotantoa vauhditti myös rautatieyhteyden avaaminen Sakusta Tallinnaan 1899. Siihen saakka olutta oli kuljetettu pääkaupunkiin hevoskärryillä. Kapearaiteinen rata teki mahdolliseksi entistä suurempien olutkuormien kuljettamisen. Siitä pitäen Saku on ollut Viron johtavia panimoita.

Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1991 perustettiin yhteisyritys Saku Õlletehas. Vuosikymmenen lopulla Baltic Beverages Holding, jonka omistivat ruotsalainen Pripps ja suomalainen Hartwall, hankki omistukseensa panimon osakkeista 75 prosenttia. Viimeinen neljännes jäi pienille osakkeenomistajille.

Oluen ja ruoan liitto
Muutaman vuoden takaisten panimoalan yritysjärjestelyjen myötä Saku siirtyi tanskalaisen Carlsbergin omistukseen, ja yhtiölle tuli johtajaksi Pekka Tennilä Sinebrychoffilta Suomesta. Tennilä uskoo, että tänään olut on Virossa palaamassa omille juurilleen, osaksi arkisia nautintoja ja ruokapöydän antimia.

“Uskon, että olut löytää pian paikkansa Virossa muiden ruokajuomien rinnalta. Olemme tehneet viime vuosina kovaa työtä oluen laadun parantamiseksi ravintoloissa sekä oluen aseman vahvistamiseksi ruokapöydissä“, Tennilä vakuuttaa.

Saku ja A. Le Coq käyvät kovaa kilpailua Viron olutmarkkinoista. Pääkaupungissa Saku on yhä markkinajohtaja. Kolmantena tulee Haljalassa toimiva Wiru Õlu.

“Viime vuonna Saku toi markkinoille kolmen gourmet-oluiden sarjan, joka sai ravintoloissa kiinnostuneen vastaanoton. Tämän kevään uutuuksia ovat tumma Saku Dublin ja hunajainen Mõdu. Oluen ja ruoan liitto syvenee yhteistyössä keittiöalan ja ravintola-ammattilaisten kanssa. Siinä riittää haastetta lähivuosiksi“, Tennilä sanoo.


The Baltic Guide,

HEIKKI KÄHKÖNEN